Lehdestys

Lehdestys oli vielä 1900-luvun alkupuolella yleistä ja lehdeksillä oli iso merkitys karjan talvirehuna. Varsinkin lampaille ja vuohille mutta myös lehmille ne olivat tärkeä osa talviravintoa. Hevoset saivat suurimman osan heinästä, koska talvellakin tekivät raskasta ja tärkeää työtä, mutta myös kerppuja. Uuhelle arvioitiin riittävän noin 100 – 200 kerppua talven varalle. Yleisimmät lehdestettävät puulajit olivat haapa, pihlaja, koivu ja tervaleppä, mutta myös muita puulajeja lehdestettiin, sillä rehu oli tarpeen. Erityisen arvokas lehdespuu oli saarni.

Lehdestystä toteutettiin laajasti ympäri eteläisen Suomen. Erityisen merkittävää lehdesten keruu on ollut kallioisessa saaristossa, jossa heinämaasta oli pulaa. Puita latvottiin ja vesottiin kaikkialla missä kuljettiin ja mistä löytyi sopivia puita. Erityisiä, hyvin tuottavia alueita olivat etenkin Ahvenanmaalla mutta myös lounaissaaristossa käytetyt lehdesniityt. Lehdesniityillä tarkoitetaan lehtomailla sijaitsevia niittoniittyjä, jotka kasvavat harvakseltaan lehdespuita.

Lehtirehua kerättiin kahdella päätyylillä, vesomalla ja lehdestämällä. Vesomisella tarkoitetaan puiden katkaisemista tyvestä siten, että se tuottaa runsaasti haarovan kantovesan.

Lehdespuiden tuottaminen ja käyttö

Aluksi lehdestettäväksi valitut puut latvotaan. Käsivarren paksuiset (4 – 12 cm) rungot katkaistaan noin 2,5 – 4 metrin korkeudelta, joskus jopa korkeammalta pyrkien turvaamaan nuoret vesat karjan syönniltä. Katkaisun jälkeen jokaiseen pääoksaan tai latvottujen puiden runkoon jää 1 – 2 pientä oksaa. Keskikokoiset oksat katkaistaan,

30 – 40 cm pituisiksi ja pienet 1 – 3 cm pituuteen. Lisäksi auringon paahteen aiheuttaman kuivumisen estämiseksi katkaisupinta pyritään sijoittamaan rungon pohjoispuolelle. Leikkauspinta pyritään sahaamaan 45 asteen kulmaan, aikaisen lahoamisen estämiseksi. Latvominen on hyvä tehdä elokuun lopun ja joulukuun välisenä aikana.

Latvomisen jälkeen puu alkaa tuottaa runsaasti uusia oksia. Varsinainen lehdestys aloitettiin 3 – 5 vuoden kuluttua latvomisesta. Puut pyrittiin lehdestämään heinänteon jälkeen, mutta sitä voitiin jatkaa vielä lokakuun alkuunkin asti. Lehdestys tehtiin joko puusta suoraan tai tikkaita apuna käyttäen sahalla tai kirveellä.

Oksia leikattaessa jätetään jäljelle pienet oksantyngät. Myös puiden tyvissä kasvavat kantovesat katkottiin tyveä myöten. Leikatut oksat koottiin nk. kerpuiksi. Kerppuihin sidottavat oksanpätkät olivat noin metrin pituisia. Kerput ripustettiin kuivumaan puihin tai rakennusten seinustoille.

Latvomisen ja lehdestyksen vaikutukset monimuotoisuuteen

Puiden latvominen ja niiden pitäminen lyhyenä jatkuvan lehdestyksen avulla vaikuttaa suotuisasti monimuotoisuuteen. Aluskasvillisuuteen kohdistuva varjostus vähenee, jonka myötä harvinainen niittykasvillisuus hyötyy.

Itse lehdespuu synnyttää harvinaisen pitkäikäisen elinympäristön lehtipuilla ja lahopuilla elävälle eliöstölle. Lehdespuut elävät pitkäikäisiksi, vaikka puun katkaisupinta onkin alttiina taudeille. Avoimella paikalla puuyksilöiden rungot kasvavat uskomattoman leveiksi ja levittävät toistuvien lehdestysten myötä latvustaan. Leveä latvus kerää rungolle runsaasti kosteutta. Toistuva oksien katkominen aiheuttaa aina osittaista lahoamista. Sama puuyksilö voi näin tarjota elinpaikan monipuoliselle lahopuueliöstölle jopa sadaksi vuodeksi. Järeät lehtipuut ovat yksi uhanalaistuneimmista rakennepiirteistä luonnossamme. Vanhojen latvottujen puiden jäkälä-, sammal- ja hyönteis-, etenkin kovakuoriaislajisto onkin paitsi rikas, erityisen arvokas, sillä niillä tavataan monia lahopuista riippuvaisia uhanalaisia lajeja. Monet eteläiset lahopuulajit sekä kolopesijälinnut viihtyvät latvotuilla puilla.

Lehdesniitty on erityisen harvinaiseksi käynyt luontotyyppi, jota tavataan enää suojelualueilta Ahvenenmaalta ja lounaissaaristosta. Uusia lehdesniittyjä ei ole perustettu enää aikoihin, mutta vanhoja lehdesniittyjä on kunnostettu luonnonsuojelutyönä. Yksitäisten puiden lehdestämistä tehdään runsaastikin puiston- ja pihanhoitotoimina, mutta muuten se on harvinaista.

Teksti: Eriika Lundström ja Maija MussaariKuvat: Maija Mussaari

Lähteitä: Hæggström. Carl-Adam, Heikkilä. T, Peiponen Jorma ja Vuokko. Seppo. Toukohärkä ja kultasiipi – Niityt ja niiden hoito. 1997. Otava

Lindgren. Leif. Saariston laitumet. 2000. Oy Edita Ab.

Pykälä. Juha. Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö 495/2001.windy