Muinaisjäännösten hoito

Muinaisjäännökset ovat merkkejä menneestä elämästä ja sukupolvista. Ne kertovat esihistoriallisen ja historiallisen ajan asumisesta, liikkumisesta, elinkeinojen ja uskonnon harjoittamisesta sekä kuolleiden hautaamisesta. Muinaismuistolaki rauhoittaa kiinteät muinaisjäännökset automaattisesti ilman eri toimenpiteitä ja kieltää sellaiset toimet, jotka saattavat vaarantaa muinaisjäännöksen säilymisen. Kiinteillä muinaisjäännöksillä ei ole ikärajaa. Laki ei erottele esihistoriallisen ajan ja historiallisen ajan muinaisjäännöksiä.

Perinnemaisema-alueilla sijaitsee usein muinaisjäännöksiä. Tämä johtuu siitä, että rautakauden alussa raivattiin maanviljelykseen ja karjanhoitoon tarpeisiin ne alueet, jotka olivat myöhemminkin perinteisen maanviljelyksen aikana käytössä. Ne muodostavat perinnemaisemiemme vanhimman kerrostuman.

sikoangervo
Sikoangervo, Filipendula vulgaris

Ns. arolajeihin kuuluvat monet niittyjemme ja ketojemme omaperäisimmistä kasveista. Ne ovat jäänteitä heti jääkautta seuranneelta arovaiheelta Euroopassa. Useimmat ovat levinneet Suomeen vasta sitten, kun ihminen on muokannut ympäristön niille sopiviksi. Arolajien yleisimpänä esiintymäalueena on lounaisrannikolla noin 15 kilometrin levyinen kaista rannalta sisämaahan. Osa on myöhemmin levinnyt rautakautisen asutusalueen ulkopuolelle, mutta osan levintä on ollut riippuvainen nimenomaan rautakaudella vallinneista olosuhteista. Esimerkiksi sikoangervoa ei tavata paria poikkeusta lukuun ottamatta 1300-luvun jälkeen asutetuilta alueilta. Koska sen luontainen leviämiskyky on erittäin heikko, ilmeisesti rautakauden ihmiset ovat tietoisesti levittäneet sitä. Kun kiinnostus lajin hyödyntämiseen rautakauden lopulla päättyi, sen leviäminen pysähtyi. Se on kyennyt selviytymään alueilla, jonne se rautakauden kuluessa levisi, ja jotka siitä asti ovat pysyneet avoimina.

Hoito on muinaismuistolain mukaan Museoviraston tehtävä

Museovirasto voi hakemuksesta luovuttaa muinaisjäännöksen hoidon jollekin toiselle taholle, kuten kotiseutu- ja luonnonsuojeluyhdistyksille tai maanomistajalle. Hoitoon on myös aina saatava lupa maanomistajalta. Lupa olisi hyvä saada kirjallisena. Museovirastosta saa ohjeita ja neuvoja hoitokohteen valinnasta, hoitosuunnitelman laatimisesta ja käytännön hoitotyöstä.

Hakijan on esitettävä alueelle hoito- ja käyttösuunnitelma, jota laadittaessa on syytä tutustua huolella alueen maankäytön historiaan, luonnonolosuhteisiin ja sen kulttuurihistorialliseen taustaan. Suunnitelmasta on myös käytävä ilmi, minkälaiseen lopputulokseen hoidolla pyritään. Kun hoitosuunnitelman ja hoidon tavoitteet ovat selkiytyneet, voi hoitolupaa hakea kirjallisesti Museovirastolta. Lupaa haetaan vapaamuotoisesti, mutta siitä tulee ilmetä:

  • Hoidettavaksi suunnitellun muinaisjäännöksen nimi (Museoviraston ylläpitämän muinaisjäännösrekisterin mukainen rekisteröity nimi).
  • Hoitoalueen maanomistusolosuhteet (alueen kiinteistöt, niiden rajat ja maanomistajat).
  • Hoitoalueen sijainti ja rajaus (hoitoalue ja sen kiinteistörajat merkitään peruskarttaan)
  • Hankkeen vastuullinen johtaja ja toteuttajat
  • Hoitosuunnitelma (perustelut hoidon aloittamiselle, hoidon suunniteltu aikataulu ja tavoitteet, tehtävät toimenpiteet ja peruskunnostuksen jälkeisen hoidon järjestelyt).

Erityisympäristötukialueille, joilla on muinaisjäännöksiä, ei tarvitse hakea Museovirastolta erillistä hoitolupaa vaan Museovirasto antaa näistä kohteista lausunnon ELY-keskuksille.

Mitä hoito muinaisjäännösalueilla on?

muinaisjäännös
Rautkautinen röykkiö Savemäen perinnebiotoopilta Laitlast.

Muinaisjäännösten hoidolla tarkoitetaan muinaisjäännösalueita peittävän kasvillisuuden, maaston ja niitä ympäröivän maiseman hoitoa. Tavoitteena yleensä on kunnostaa muinaisjäännösalueita nähtävyys- ja opetuskohteiksi sekä edistää niiden suojelua. Perinnemaisema-alueilla sijaitsevilla muinaisjäännöksillä voidaan samalla elvyttää ja turvata nimenomaan muinaisjäännösalueille tyypillistä kulttuurivaikutteista lajistoa.

Mikäli muinaisjäännöksessä on maanpinnalle näkyviä rakenteita, ne voidaan joissain tapauksissa ottaa hoidon yhteydessä paremmin esille. Tämä on kuitenkin mahdollista vain kohteissa, joissa on tehty arkeologiset kaivaukset. Paikalla olisi hyvä olla arkeologi valvomassa rakenteiden esille ottoa. Rakenteiden tulee olla hyvin dokumentoitu ja niiden kunto tarkkaan tiedossa ennen hoidon aloittamista, ettei niille aiheuteta korvaamattomia vahinkoja. Toisinaan kasvillisuutta harventamalla ja poistamalla saadaan näkyville sen alle piiloutuneita, mutta maaston profiilissa näkyviä rakenteita, kuten asuinkuoppia ja terasseja.

Useimmiten maisemaa avataan ja rakenteita peittävä puusto poistetaan

Tavoitteet ja käytännön toteutus vaihtelevat kuitenkin tapauskohtaisesti. Muinaisjäännösten päällä on usein tiheä puuvartinen kasvillisuus, joka juuristoineen rikkoo rakenteita ja peittää näkyväisyyden alueella. Hoitotyössä muinaisjäännöksen päältä ja välittömästä läheisyydestä poistetaan kaikki näkyvyyttä häiritsevä ja muinaisjäännöstä vahingoittava kasvillisuus.

Muinaisjäännöstä ympäröivien havupuuvaltaisten metsien harvennuksella pyritään sekametsärakenteeseen ja eri-ikäiseen puustoon. Kaikki muinaisjäännösten näkyvissä rakenteissa kasvavat puut kaadetaan. Suositeltavaa on, että metsätyö tehdään metsurityönä talvella. Muinaisjäännöksen rakenteiden päällä ei saa ajaa ja työssä on syytä käyttää mahdollisimman kevyttä kalustoa, jotta vältyttäisiin ajourilta. Puiden korjuun muinaisjään-nökselle aiheuttamia ongelmia voidaan välttää käyttämällä hevosmetsuria. Hevoskorjuussa ei maaperä vahingoitu yhtä helposti kuin konetta käytettäessä. Hevosen kanssa voidaan puuta korjata myös vaikeissa maasto-olosuhteissa alueilla, joihin koneilla ei päästä.

Maanpinnan käsittely, kuten auraus tai laikutus, on muinaisjäännösalueella kielletty. Puutavara varastoidaan muinaisjäännösalueen ulkopuolelle ja hakkuutähteet korjataan pois. Metsänhoitotyöt on monesti järkevää tehdä useassa vaiheessa, jolloin maisemakuvassa ei tapahdu äkkinäisiä muutoksia ja raivausta seuraava valoisuuden ja ravinteiden lisäyksen aiheuttama kasvillisuuden kasvusykäys on helpommin hallittavissa.

Laiduntaminen sopii hyvin muinaisjäännösalueen jatkohoidoksi

Laiduntaminen vaatii alueen, joissa muinaisjäännösten rakenteet ovat tarpeeksi syvällä tai ne ovat niin tiiviitä etteivät ne vaurioidu eläinten liikkuessa. Laiduneläimiä valitessa ovat suomalaiset maatiaisrodut kulttuurihistoriallisesti luontevin vaihtoehto. Lähes kaikki kotieläimet sopivat laiduneläimiksi maata tonkivaa sikaa lukuunottamatta. Nautakarja sopii kaikille laiduntyypeille, koska se ei valikoi ravintoaan. Suuren kokonsa vuoksi ne kuitenkin voivat rikkoa muinaisjäännöstä ja aiheuttaa vaaratilanteita eläimiin tottumattomille kävijöille. Lammas on suosituin laiduneläin: pienikokoinen, helppohoitoinen ja ihmisystävällinen, mutta valikoi ravintoaan nautaa tarkemmin. Hevonen on parhaimmillaan yhteislaiduntajana lampaiden kanssa, koska hevoset syövät ruohon lyhyeksi ja niille kelpaa myös karkea heinä.

Koska muinaisjäännökset ovat lailla rauhoitettuja ja niiden vahingoittaminen on kiellettyä, ei niiden pintaa saa rikkoa eikä niiden päälle saa tehdä minkäänlaisia rakennelmia. Esimerkiksi laidunrakennelmia ei voi tehdä siten, että ne koskettavat muinaisjäännöksen rakenteita. Myöskään kulottamista tai raivausjätteen polttoa muinaisjäännösalueilla ei voida sallia, koska muinaisjäännöksiin ei saa muodostua niihin kuulumattomia palokerroksia.