Raivaus

Raivauksella pyritään yleisesti avoimuuden ja haluttujen lajien kasvutilan lisäämiseen, jolloin perinnemaisemalajiston elinolosuhteet paranevat. Raivauksen tavoitteet sekä hyvät toteutustavat vaihtelevat perinnemaisematyypin mukaan.  Yleissääntönä on kuitenkin raivata kohde sellaiseksi, kuin se on kukoistusvuosinaan ollut.  Tämä rakenne on usein vielä nähtävissä raivattavalla kohteella, parhaiten lehdettömään talviaikaan; niittylaikut vallanneet nuoret, solakat puuryhmät ja tiheiköt saartavat vahvaoksaisia puuvanhuksia.

Raivauksissa suositaan monimuotoisuutta

Hakamailla ja metsälaitumilla puuston harvennuksissa ei pyritä tasavälisyyteen eikä puisto- tai talousmetsän tapaiseen harvaan ja siistiin metsikköön. Sen sijaan raivauksen päämääränä on yleensä avoimien niittylaikkujen ja puuryhmien vuorottelu. Raivauksessa pyritään jättämään kohteelle lajistollista monimuotoisuutta sekä erikokoisia pensaita ja puita. Valoa vaativille pensas- ja puulajeille, kuten tammille, pähkinäpensaille ja katajille tehdään kasvutilaa, mutta alueella säilytetään monimuotoisuutta myös muiden lehtipuulajien osalta. Raivauksessa voidaan myös suosia tiettyä puulajia – esimerkiksi koivua, jos kohteen tai seudun koivulahopuustolla elävä lajisto on arvokasta. Laajojen perinnemaisemakohteiden raivauksessa on mahdollista pohtia niitty- ja ketolaikkujen sijoittamista potentiaalisille lämpimille ja karuille rinteille, sekä vastaavasti jättää tiheämpää puustoa suhteellisesti enemmän varjoisille ja kosteille paikoille.

Niittyjä raivattaessa pyritään ensisijaisesti avoimuuteen. Tämä on tärkeää etenkin merenrantaniityillä, joilla puuston suojissa vaanivista petolinnuista saattaa olla haittaa pesimälinnustolle. Iäkkäät maisemapuut – myös männyt ja kuuset – ja pylväskatajat säästetään.

Lisäksi voidaan raivata näkyviin maisemallisesti arvokkaita kohteita, esimerkiksi vanhoja tai erikoisen muotoisia puita, suuria kiviä, kalliota ja perinteisen maatalouden rakennelmia, kuten kiviaitoja. Kaiken tyyppisillä perinnemaisemakohteilla maapuut, laho- ja kolopuut, luonnonvaraiset jalot lehtipuut, vanhat puut ja osa pensastiheiköistä säästetään puustoa raivattaessa. Ne ovat merkityksellisiä mm. lintujen pesäpuina ja monien hyönteisten elinympäristönä. Maisemallisesti merkittäviä puita ei kaadeta.

Hakkuutähteet korjataan pois raivatuilta alueilta

Jätepuu poltetaan alueen ulkopuolella tai muussa kasvillisuudeltaan vaatimattomassa kohdassa, kuitenkin riittävän etäällä vesistöstä. Tuhkan voi myös helposti kuljettaa alueelta pois, jos se katsotaan haitalliseksi. Hakkuutähteet voi käyttää polttopuuna tai markkinoida muuhun energiakäyttöön. Risut voi myös hakettaa ja hakkeen käyttää esim.  puutarhaan katteeksi tai polkujen pohjiksi. Asutusalueella voi polttopuupalkalla saada lisäväkeä raivaustöihin. Vanhat piikkilanka-aidat ja muut alueelle kertyneet rojut kerätään pois. Piikkilanka voi aiheuttaa loukkaantumisia sekä laidun- että luonnoneläimille. Hoitotoimiin voi kuulua myös esimerkiksi ojankaivuussa syntyneiden kivi- tai maakasojen tasaus, vanhojen raivausjätteiden tai alueelle kertyneiden tarpeettomien tavaroiden sekä koneiden poisvienti. Näin parannetaan kohteiden maisemallista arvoa. Vanhoja sammaloituneita kivikasoja ei kuitenkaan kannata purkaa koska ne ovat kauniita ja monille lajeille suotuisia elinympäristöjä.

Puuston raivaus on hyvä tehdä vaiheittain usean vuoden aikana

Kaadettujen puiden juurien lahoaminen vapauttaa runsaasti ravinteita, jotka saavat ongelmakasvit esim. korkeakasvuiset typensuosijat, kuten horsmat, koiranputket, ohdakkeet ja kastikat rehottamaan. Kertaraivaus onnistuu silloin, kun alueelle voidaan järjestää tehokasta laidunnusta tai niittoa heti raivauksen jälkeisenä kesänä. Runsaasti juurivesoja muodostavat haavat ja lepät on hyvä kaulata 2–5 vuotta ennen kaatoa, jotta vesakoituminen vähenisi. Pahin juurivesojen muodostaja on leppä, sillä se ei kelpaa juuri millekään eläinlajille. Haapa menee kaupaksi ainakin lampaille, joten kaulaaminen ei ole tarpeen lammaslaitumille, mikäli laiduneläimiä on riittävästi. Paras raivausajankohta on yleensä talvi, jolloin raivaus ei häiritse esim. lintujen pesintää ja maan pinta kestää paremmin. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää, varsinkin niittokohteilla kantojen pituuteen. Eli mitä lyhyempi, sen parempi!

Ongelmakasvien valloilleen pääsy saadaan parhaiten estettyä aloittamalla laidunnus tarpeeksi voimakkaana heti hakkuita seuraavana kesänä. Niillä uudelleen laidunnukseen otetuilla aloilla, joilla kasvaa ongelmallisen paljon maitohorsmaa, pelto-ohdaketta, nokkosta tai vadelmaa, voidaan niittykasvien elpymistä nopeuttaa niittämällä ko. kasvustoja kesän aikana. Esimerkiksi kuivunutta nokkosta eläimet syövät mielellään. Jos alueelle ei voida järjestää laidunnusta, sitä niitetään ja ylläpitoraivataan useiden vuosien ajan. Puustoisilla reunavyöhykkeillä ja saarekkeilla niittoa ei usein pystytä toteuttamaan, joten raivaustyö kannattaa silloin jakaa usealle vuodelle heinittymisen estämiseksi. Ongelmakasveina voidaan pitää myös tulokaslajeja mm. tuomipihlajaa, yleistä jättipalsamia tai jättiukonputkea, jotka aggressiivisesti levitessään yksipuolistavat kasvilajistoa tai aiheuttavat muuta haittaa.

Kunnolliset välineet ovat tehokkaita ja turvallisia, joten niitä kannattaa hankkia jos niitä ei omista ennestään. Tekijöiden turvallisuus on myös muistettava ja hoidettava suojavälineet (kypärät, käsineet, turvajalkineet, suojalasit ja –maskit ym.) kuntoon ja käyttöön. Useimmiten perinnemaisemaraivausta tehdään pienimuotoisesti ja kaltevissa tai kivisissä maastoissa, joten sitä tehdään enimmäkseen käsityönä ja pienillä koneilla eikä järeällä maanpintaa syvältäkin rikkovalla raivauskalustolla. Hevosmetsuri sopii hyvin. Talkoot ovat hyvä ja edullinenkin tapa saada perusraivausta tehtyä nopeastikin. Laajaan puunkaatotyöhön voi kuitenkin suositella ammattimetsuria.

Lehdesniittyjen raivaus

Varsinais-Suomessa raivausta tehdään myös lehdesniityillä, jossa vanhat lehdespuut vapautetaan puuston puristuksesta ja jatketaan hoitoa oikeaoppisesti lehdesniittynä tai resurssien mukaan laiduntamalla ja raivaamalla. Itse puiden lehdestystä on harjoitettu etenkin saaristossa vähän kaikenlaisilla luontotyypeillä tuoreista niityistä metsälaitumiin, eli kaikkialla missä kasvoi sopivaa puustoa. Lehdespuiksi soveltuivat kaikki lehtipuut haapaa lukuun ottamatta, mutta paras lehdespuu oli saarni. Lehdestys aloitettiin tyypillisimmin, puun ollessa hauiksen paksuinen, latvomalla, eli katkaisemalla latva. Tämän jälkeen puu tuotti runsaasti uusia oksia, joita lehdestettiin monihaaraisen vähitellen satoisammin ja satoisammin kohti kynttilän mallista monihaaraista runsaasti lehdeksiä tuottavaa puuta. Tällaisena monihaaraisena puu jatkoi palveluaan hyvinkin iäkkääksi. Lehdeksiä korjattiin samasta puusta, vaihtelevasti kasvupaikasta sekä puun koosta riippuen, noin 3-5 vuoden välein.